Viimeisimmät artikkelit »

Some ei oo totta

Kategoria(t): Anna Availa by Anna Availa — Jätä kommentti
21.5.2012

Story jenkkiäisestä taksikuskista liikuttaa, oli totta tai ei. Kuva stock.xchng

“Ei tietenkään oo totta, koska kuka tahansa voi kirjoittaa, mitä vaan, eikä kukaan tarkasta”, opastaa parikymppinen ystäväni. Totta.

Wikipedia-määrityksen mukaan totuus tarkoittaa yleiskielessä sitä, mikä on totta, vastaa todellisuutta. Entä jos totuudesta ottaa esille vain valitut palat. Etenkin Facessa on kiva kertoa elämästään vain herkullisimmat osuudet. Kyllähän jokainen ymmärtää väritetyt osatotuudet, kiva että on edes joskus kivaa. Ei siitä kannata masentua.

Liioittelun lipsauttelua tulee väkisinkin epäiltyä välillä Heiaheian puolella. Tietty kaikki eivät ole tarkkoja minuuttien tai metrien kanssa, jos ei ole pistänyt Sportstrackeriä tallentamaan suoritusta.

Valehtelu tarkoittaa esittämistä vilpillisesti jotakin, joka ei ole totta. Deittipalstoilla tämä on varmasti näkyvimmin esillä (ainakin ensitreffeillä). The Voice kertoo, että eniten valehdellaan valokuvilla sitten musiikista, painosta ja kiinnostuksen kohteista.

Some pullistelee vilpistä. Vallankin tekijänoikeuksien suhteen. Marmain kolumnissa kerrottiin esimerkiksi siitä, miten kiivaalla copypasteilulla vöhnitään kokonaisia artikkeleita yhdistyksen sivuston sisällöksi. Tosin tekniikka tekee tepposet myös toisinpäin, koska tekstin plagiointi on helppo jäljittää.

Valkoiset valheet eivät tuota harmia. Blogeissa ne ovat erityisen käyttökelpoisia, jotta saadaan oma itse pysymään kiinnostavana. Samaa logiikkaa en suosittele käytettäväksi ammattilaisten markkinapaikassa, LinkedInissä. Varsinkaan näiden valelääkärien ja -insinöörien aikana. Lentokoneet tippuvat ja sairaat eivät parane, jos tutkinnon tuomaa osaamista ei ole.

Vakavaa harhauttamista harrastavat verkossa uutisotsikoiden klikkauksia kalastava mediat. Uutisotsikoiden lisäys, “Katso kuva”, saa monen näpin painamaan nappulaa. Melkein yhtä moni harmistuu, harva sentään kuolee.

Huijaaminen hyvällä tarkoituksella on muodikasta. Facessa liikkui liukkaan koskettava tarina taksikuskista. Kun HS:n kolumnisti alkoi selvittää tarinan taustaa, ärsyyntyivät kommentoijat tästä. Jos tarina koskettaa ja saa ajattelemaan, mitä sitten jos se ei olisi ihan totta. Somekansan moraali mittautunee sen mukaan, tuleeko hyvä vai paha mieli. Uskoisiko?

kommentti

Yrityksenkin on tärkeintä olla aito

Kategoria(t): Anna Availa by Anna Availa — Jätä kommentti
14.5.2012

Kun yritys on sosiaalisessa mediassa läsnäolija ja kuuntelija, se lähinnä tarkkailee ja seuraa, mitä sosiaalisen median kanavissa tapahtuu. Tarpeen tullen se ohjaa kiinnostavat asiat oikeille henkilöille tiedoksi ja vastaa virheisiin keskusteluissa ja kommentteissa. Omia sosiaalisen median profiileja sillä ei ole. Wikipedian tekstin se on tarkistanut ja käynyt välillä katsomassa, ettei faktat liiaksi vaihdu.

Kun yritys siirtyy seurailevasta roolista aktiivisemmaksi, informaation tarjoajaksi, se alkaakin ohjata verkostoa tiedon lähteille, vastaa kysymyksiin ja osallistuu meneillään oleviin keskusteluihin, muttei välttämättä itse avaa uusia. Nyt sillä pitää olla jo omat kanavat käytössään ehkä Facebookissa, LinkedInissä ja Twitterissä. Jos yritys tästä innostuu aktiiviseksi ja aloitteelliseksi osallistujaksi, se kasvattaa verkostoa, avaa keskusteluja, osallistuu ja ohjaa laajasti verkon toimintaa. Se analysoi aktiivisesti somedataa, ja some liittyy useampien työhön enemmän ja vähemmän.

Mutta mitä vaatii, että yritys siirtyy seurailijan roolista aktiiviseksi. Sosiaalisessa mediassa läsnäolon ehdoton edellytys on, että olemisen pitää olla aitoa.

Aktiivisuuteen liittyy se, että päivittäjiä ja postaajia on riittävästi. Parasta olisi, jos päivittäjiä löytyisi organisaation eri osista, eri ikäisistä ja eri ammateista. Facessa jaksan seurata sellaisia yrityksiä, joiden päivittäjät kirjoittavat omalla nimellään rennosti, koska Facessa pitää olla inhimillisempi. Twitter antaa vielä myötä anonyynimpaan ilmaisuun, mutta jos yritys osallistuu keskusteluihin, vähintään biosta pitää nähdä, ketkä ovat äänessä. Totta kai sisällöntuoton voi ulkoistaa, kunhan viestintä- tai mainostoimisto on tarpeeksi sisällä yrityksen asioista.

Vaikka yrityksen omasta mielestä sillä on paljonkin kerrottavaa, kanavan tulee soveltua oman toimialan asialle. Facesta löytyy niin monta esimerkkiä yrityksistä, joilla on vain muutama sata seuraajaa. Joka tapauksessa kanavassa täytyy olla riittävä määrä yrityksen toimialasta kiinnostuneita ihmisiä jo lähtökohtaisesti. Twitterissä huomaa nopeasti, minkä alan ihmiset siellä innostuvat. Viestintä niin sisällön tuoton kuin teknologioiden puolesta on hyvin läsnä, mutta kyllä raskasta teollisuutta rakentamisesta puhumattakaan saa hakea. Kun kanavalla on oikeasti kiinnostuneita ihmisiä, sisältö kantaa itsessäänkin eikä sen tarvitse olla väkisin tuotettua. B2B-yritys joutuu miettimään hiukan pidempään, kuinka lähestyy asiakkaidensa asiakkaita tai valjastaako somen vain esimerkiksi rekrytointikanavaksi.

Tietysti pitää olla oikeasti kerrottavaa. Kiinnostunutkaan vastaanottaja ei jaksa pitkään seurata pelkkiä tiedotteiden linkityksiä tai tuote-esittelyjä. Hyvä kombinaatio somessa syntyy eritasoisista asioista: ajankohtaisista asioista, asiantuntijoiden mielipiteistä, ihmisistä, alalla pyörivistä asioista, mielipiteistä ja tutkimuksista.

Jotta sosiaalisen median käyttöön kannattaa uhrata resursseja, siitä pitää saada hyötyä. Lehdet miettivät parhaillaan kovasti omaa rooliaan somessa. Heille asian pitäisi olla ihan selvä. Eikö se maailman skannaus ja keskustelujen avaus ole ihan perusduunia.

Avainsanat: , , ,
kommentti

Vilkkuvaloista satelliittiseurantaan

Kategoria(t): Ville Availa by Ville Availa — 3 kommenttia
6.5.2012

Elokuvassa Wargames esiintynyt supertietokone WOPR, mukana luonnollisesti myös paperilehtiö.

Kaksi vuosikymmentä sitten elokuvaohjaajat halusivat ehdottomasti lisätä elokuviin muodikkaan teknologia- tai scifielementin. Se saatiin aikaan päällystämällä kellarihuoneen seinät vilkkuvaloilla ja laittamalla valkotakkiset kaverit seuramaan lehtiö kädessään tätä diskoa. Härveli pystyi tietysti tekemään ihmeellisiä päätelmiä tai laskelmia asioista, joita siltä ei oltu edes pyydetty. Kaikki oli rakennettu niin ihmeelliseksi, ettei kenenkään odotettu kyseenalaistavan, miten koko laitos toimii.

Elokuvien vilkkuvalolaatikoista siirryttiin sitten agenttipuhelimii. Kännyköitä jos joit oli hienoa salakuunnella ja saada sitä kautta udeltua asioita sankarien tai pääpahisten tietoon. Tässäkin mentiin aika lujaa, jos huomioidaan, ettei kuuntelua varten tarvinnut tietää edes henkilön nimeä, liittymän numeroa tai sijantia. Silti voitiin kuunnella saman tien oikeaa puhelua.

Viimeisin villitys on tietysti selvittää ihmisten sijainnit GPS:n avulla heidän autonavigaattoriaan hyödyntäen. Tässä kohtaa käsikirjoittaja ja ohjaaja turvautuvat luonnollisesti katsojien tietämättömyyteen tekniikan toiminnasta. Lisäksi luodaan vääriä mielikuvia siitä, että sinua voidaan seurata käyttäessäsi navigaatiolaitetta.

Ajatus on niin absurdi, että siitä on pakko hieman avautua, sillä olen käynyt saman keskustelun useamman ihmisen kanssa. Samalla logiikalla, kun navigaattoria elokuvassa seuraillaan, voitaisiin jokaista autoradion käyttäjääkin seurata ja jopa salakuunnella, mitä autossa puhutaan. Radioajatus kuulostaa älyttömältä ja onkin – vertaus on siis toivottavasti osuva. Kyseiset navigaatiolaitteet ovat aina vastaanottimia eli kuuntelevat satelliittien lähettämää kellonaikatietoa.

Mitään kommunikaatiota navigaatiolaitteen ja satelliitin välillä ei siis tapahdu. Jos oma sijanti haluttaisiin välittää eteenpäin, sitä varten tarvitaan lähetin sekä tietysti jonkinlainen datansiirtotapa. Tämä lähetin voi perustua esimerkiksi televerkkojen datasiirtoon ja välittää tiedon vaikkapa jakeluauton sijainnista postitusfirmalle tai raitiovaunun etenemisestä reitillä. Omaa sijaintitietoa ei kuitenkaan käytetä missään autonavigaattoreissa, sykemittareissa eikä edes kännyköissä – ellet sitten itse halua jakaa sijaintiasi jonkun sovelluksen avulla verkossa.

Uusi tekniikka tarjoaa aina rajattomat mahdollisuudet järjestää uusia juonenkäänteitä sekä oikaista sopivassa kohtaa. Tapana kun on oikaista juonen kannalta mahdottomat kohdat antamalla päähenkilön käyttöön seinän läpi kuvaava videokamera tai seurata auton liikkeitä sen navigaattorin avulla. Ymmärrän tietyt oikaisut scifin kohdalla, mutta reaalimaailmaan istutetut höpläytykset pistävät harmittamaan jo ihan koko tuotannon puolesta – se kun kertoo huonosta osaamista ja saa rainan vaikuttamaan ö-luokan halpiskamalta.

Jään mielelläni odottamaan nerokkaita ideoita uuden tekniikan hyödyntämisessä – myös niiden scifimäisten. Asiantuntijoiden käyttäminen olisi kuitenkin suositeltavaa.

Avainsanat: , , , , , , ,
kommentti

Ruusua vai ruoskaa?

Kategoria(t): Anna Availa by Anna Availa — 4 kommenttia
18.4.2012

Kuva stock.xchang

Kaikkien aikaa ja vaivaa säästää, jos organisaation toiminta, puhutaan sitten työn tekemisestä tai viestinnästä, on yhteisöllistä. Mutta kuinka siihen päästään – hyvällä vai pahalla? Osallistuin tänään Osaamiskeskusohjelman Älykkäät koneet -klusterin seminaariin Sosiaalisella medialla tehoa ja tuottavuutta teollisuuteen, jossa monessa puheenvuorossa kieputtiin ongelman ympärillä. Itse olen tarjonnut tähän lääkkeeksi radiaalia toimintaa: Lakkautetaan viestintä. Puhujilta tuli rakentavampia ehdotuksia.

Katri Luukka kertoi, että organisaatiossa on neljäntyyppistä suhdetta someen: torjuntaa, epäilyä, kokeilua ja talkoohenkeä. Näin ollen on selvää, että yhteisöllinen tekeminen täytyy myydä useilla tavoilla. Köpelösti käy, jos organisaatioon iskee kylmiltään järeään intraan viritetyn kömpelön keskusteluforumin ja blogin. Torjujat tarvitsevat suosittelijoita omiin kahvipöytiinsä ja epäilijät saadaan harkitsemaan hyvillä tarinoita onnistuneista caseista. Kokelijoille ja talkoolaisille voi jo tarjoilla välineitäkin. Kokeilijat hinkuvat helppoja ja nopeita; talkoolaiset jaksavat tahkota kankeammankin kanavan kanssa. Matka torjujasta talkoolaiseksi kestää Luukan kokemuksen mukaan kolmisen vuotta.

Kun olemme yksilöinä liittyneet sosiaaliseen mediaan, meillä on ollut siihen jokin konkreettinen ja inhimillinen tarve. Luukka antoi esimerkkejä: Sukulainen on muuttanut ulkomaille, ja häneen halutaan pitää yhteyttä helposti ja halvalla Skypen avulla. Matka on katkennut valtameren yllä leijuvan tuhkapilven vuoksi ja nopeiten tieto löytyy Twitteristä. Liikunta kaipaa kannusta, johon keinoksi on Heiaheia. Henkilökohtainen somen käyttö on opettanut meille jakamisen kulttuuria. Millaisia voisivat olla organisaation konkreettiset ja inhimilliset tarpeet, joihin ratkaisu löytyy yhteisöllisistä keinoista? Tämän lisäksi täytyy saada vastaus Heikki Passiniemen kiteytykseen: “On niin kiire juosta polkupyörän vieressä, että ei ehdi hyppäämään kyytiin.”

Poimin päivän esityksistä muutamia puolipakottavia keinoja, kuten sähköpostien rajoitus vain ulkoiseen käyttöön, muistiinpanot ja liitteet ainoastaan yhteisille alustoille, hankehakemusten tekeminen yhdessä asiakkaan kanssa tai johdon blogi strategin jalkauttamisesta. Harri Lakkala korosti, että järkevin tapa viedä yhteisöllinen tekeminen organisaatioon, on suunnitellun pilotoinnin kautta. Pilotoinnin kohde valitaan liiketoimintalähtöisesti ja sen onnistumisista ja epäonnistumista kerrotaan tarinoita, joista organisaatio voi oppia. Aluksi pilotti voi pyöriä pilvessä, ennen kuin se otetaan laajempaan käyttöön. Hyvältä kuullostaa. Vielä kun innostaa johdon mukaan, kyllä työntekijöitä joka tapauksessa kiinnostaa, mitä johto sanoo tai tekee.

Itselläni on onnistunut kokemus pilotista tekemällä viimeisin vuosikertomus wikissä. Pilottiin osallistuneista suurimman osan mielestä prosessi eteni nopeammin ja lopputulos oli parempi, ajansäästöstä ja tekemisen läpinäkyvyydestä puhumattakaan. Kokemus ja tarina siis on, talkoolaiset voivat antaa nyt kokeilijoille tilaa ja aloittaa epäilijöiden ja torjujien vakuuttelun.

Avainsanat: , , , , ,
kommentti

Löytyykö vastuullisuus raportin sisä- vai ulkopuolelta?

Kategoria(t): Anna Availa by Anna Availa — Kommentit poissa käytöstä
12.4.2012

Totuus löytyy maidosta, sanoisi varmasti tämäkin usein käytetty vastuullisen alkutuotannon mannekiini. Kuva freephoto.com

Luin määritelmiä strategisen yritysvastuun viidestä tasosta (Ketola 2005, Vastuullinen liiketoiminta). Näihin määritelmiin minun oli pakko kokeilla, miten yritysvastuuviestintä niihin solahtaa. Sinnehän se solahti, vaikka todellisuudessa ei ehkä niin sulavasti kuin teoreettisesti.

Ensimmäisellä tasolla yritys on passiivisesti vastuullinen: ei reagoi vastuullisuuden kannalta olennaisiin asioihin eikä edes ylitä lainsäännön vaatimuksia. Yritysvastuu ei ole keskeistä sen toiminnassa. Myös yritysvastuun viestintä on tällä tasolla helppo – sitä ei ole.

Toisella tasolla yritys on reaktiivisesti vastuullinen. Sen on siis pakon edessä reagoitava ulkoisiin paineisiin, tulee ne sitten asiakkailta tai kansalaisjärjestöiltä. Koska asiakkailta tulee painetta, tällöin vastuullisuudella pyritään saavuttamaan kilpailuetua. Asiakkaiden myötäily värittää myös viestinnän, sillä nyt vastuullisuusviestinnän hoitaa vuoskariin laitetut pari koreaa sivua yritysvastuusta. Sivuille valitaan muutama nätti, iso kuva ja kuvataan markkinontiviestinnällisesti vastuullisuushelmiä, joita on jouduttu kalastamaan ja kiillottamaan.

Kolmannella tasolla yritys on proaktiivisesti vastuullinen. Paine vastuullisuuteen tulee edelleen ulkoa, mutta nyt yritys on alkanut ennakoida kysyntää, jotta pystyy vahvistamaan kilpailuetua. Tämä näkyy myös sen tuotteissa ja asiakasviestinnässä. Pakkauksissa saattaa olla merkki tai leima ja asiakasviestintä hehkuttaa vastuullisuutta ja uusia tuotteita tai palveluja uutiskirjeissä ja asiakaslehdissä. Vuosikertomuksessa on jo erillinen yritysvastuuosio, jossa vähintään klassisella kolmiportaisella mallilla kerrotaan yrityksen vastuullisuudesta talouden, sosiaalisen ja ympäristön näkökulmista. Viestinnän keinovalikoima kasvaa yritysvastuun merkityksen myötä. Viestintää leimaa vielä markkinointiviestinnällisyys, sillä ilman mittaroitua faktaa ja lukuja toimintaa maalaillaan maailmaa syleilevästi.

Neljännellä tasolla yritys etsii uutta vastuullisuutta esimerkiksi kehittämällä aktiivisesti uusia liiketoimintamahdollisuuksia, jotta saa uusia kilpailuetuja. Vastuullisuus alkaa olla jo systemaattista ja nivoutuu tiukemmin toimintaan, sillä vastuullisuutta seurataan, mitataan ja raportoidaan systemaattisesti – ainakin osittain. Ehkäpä on otettu viitekehykseksi esimerkiksi kansainvälinen GRI-ohjeisto. Viimeistään tässä vaiheessa viestintä tekee erillistä yritysvastuuraporttia, vähintäänkin sähköisesti. Raportissa kerrotaan vastuullisuuden toteutumista informoivasti, jottei uskottavuus GRI-raportoinnissa kärsi liiasta hehkutuksesta. Tylsähköä raporttia havainnollistetaan sopivilla caseilla. Vakavasti otettavan toiminnan todisteina on pylväitä ja piirakoita ja vastuullisuutta vakuutetaan erilaisilla standardeilla ja merkeillä. Enää yritys ei keskity vain sille edullisten asioiden esillenostamiseen.

Viidennellä tasolla yrityksen  vastuullisuus on uutta luovaa. Se innovoi uusia tuotteita tai prosesseja, joilla luo markkinoille kysyntää. Tällä tasolla viivan alla pitäisi jo vastuullisuus tuntua. Koska yrityksen toiminta on vastuullista, sen pitää olla läpinäkyvää. Viestintä integroidaan kaikkeen toimintaan, koska eihän kukaan lue vastuullisuudesta yritysvastuuraporteista. Vastuullisuutta ei tarvitse erityisesti korostaa, vaan se pidetään arkiviestinnässä mukana – esimerkkeinä, tositarinoina, käytännönläheisinä ja hyödynnettävinä tietoina, joka ohjaavat asiakkaiden valintoja. Sidosryhmät ja etenkin asiakkaat nähdään kumppanina, joten uskaltaudutaan vuorovaikutukseen muun muassa sosiaalisessa mediassa.

Strategisen yritysvastuun tasojen nimet kuvaavat mainiosti myös viestinnän toimintaa ja roolia, mutta ehkä myös polkua passiivisesta viestijästä uutta etsivään ja luovaan viestintään, jossa vastuullisuudesta viestintä on kaikkien asia kaikilla kanavilla ja keinoilla.

Avainsanat: , ,
kommentti
Pidä blogia WordPress.comissa. | Teeman Motion on tehnyt volcanic.
Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.