Avainsana-arkisto: henkilöbrändäys


Sosiaalisen median hiljaiset signaalit

Kuva Wikipedia

Hiljaiset signaalit ovat työssä elintärkeitä, mutta niin ne ovat siviiipuolellakin, koska kertovat varmaa faktaa. Kuvista kertyy roppakaupalla tietoa, kuten myös teoista ja tykkäyksistä. Mutta parasta sanatonta antia antavat pienen pienet vihjeet, joihin tarvitaan vain hieman tarkkaavaisuutta ja pikkuisen enemmän mielikuvitusta.

Facessa pieniä vinkkejä uusista ihastuksista saa seuraamalla, kuka on ollut missä kenenkin kanssa. Twitterissä puolison seuraamattomuus kielii ehdottomasti välien viilenemisestä, sillä kun Demi lopetti Ashtonin seuraamisen, oli ero kuukaudessa selvä. Twiittaajien elämänkatsomus taas selviää helposti, kun painaa muistiin, mistä välitetyt linkit ovat peräisin.

LinkedInin äkillinen aktivoituminen antaa vihiä tulevasta työpaikan vaihdoksesta. CV:een päivitys ja menestyneiden tuttujen haalinta kontakteiksi on varmaa ammatillisen profiilin petrausta. LinkedInin CV:eistä on muutenkin mukava tehdä varmoja johtopäätöksiä henkilöiden kytköksistä, kun huomaa yhteisiä opiskelu- tai työpaikkoja. LinkedIn on siinä mielessä metka vempele, koska siitä näkee, kuka käy profiiliani katselemassa. Terkkuja vaan sillekin exälle, joka kävi luurimassa kuulumisiani, mutta oli muuten hipihiljaa.

Foursquar on koettu joissain yrityksissä niin tehokkaaksi hiljaisen tiedon välittäjäksi, että onpa kielletty käyttö kokonaan, jottei ole myyntimies paljastamassa, missä on asiakkaita kalastamassa. Onkin halpaa hupia seurata twiittien kautta, missä seurattavat viipottavat ja tehdä päivitysten perusteella varmoja johtopäätöksiä uusista yhteistyökumppaneista.

Heiaheian statuksista saa satavarmasti selville elämäntilanteet. Epäsäännöllisesti päivittävät hyötyliikkujat ovat ehdottomasti pienten lasten vanhempia. Vapaa-aikansa tehokäyttäjiä ovat juoksijat, jotka pidentävät koko ajan matkojaan maratonin kiilto silmissä ja joita ei marginaaliajatkaan harrastuksessa haittaa.

Rivienvälisyydet ovat sitten ihan toinen tarina. Blogit ovat loppumaton lähde kertomaan pieniä, mukavia yksityiskohtia kirjoittajan kiinnostuksen kohteista, vaikka ei suoraan mitään sanoisikaan. Onhan tässä tullut paljastetuksi, että pidän patikoinnista, kissoista ja miehestäni. Blogien lähiluku on kiehtovaa, mutta niin ovat nekin asiat, joista ei kirjoiteta mitään. Eihän sitä mielellään usuta sellaisen asian äärelle, joka ei kestä päivänvaloa.

Taisi olla Petteri Järvinen, joka kertoi, kuinka nopeasti saa selvitettyä henkilön seksuaalisen suuntautumisen, kun selvittää henkilön seuraajat ja seurattavat. Jos ei itse paljasta itsestään asioita, aina löytyy jokunen, joka kertoo kaiken.

Some badwill

Untuvikon askeleet horjuvat sosiaalisessa mediassakin. Kuva: stock.xchg

Kun somesta halutaan helposti (ja halvalla) huomiota, saattaa tulos lipsahtaa suunnittelematta enemmän bad- kuin goodwillin puolelle niin yksityisillä henkilöillä kuin yrityksillä. Yksityishenkilöiden arkipäiväisen tylsät Face- tai Twitter-päivitykset eivät tuo kellekään gloriaa, karmivista kuvista puhumattakaan. Loivaliikkeisen urheijaimago ei nouse Heiaheian avulla, jos päivitysaiheena ovat pelkät koiranulkoitukset puolison kanssa. Ammatti-identiteetti jää hämärän peittoon, jos LinkedInissä on vain muutama kontakti, ja nekin muille tuiki tuntemattomia oudoista organisaatioista.

Eduskuntavaalien aikaan oli hauska seurata untuvikkoja twiittaajia, jotka eivät saaneet edes twiitin linkkiä kuumaksi tai sitten saivat aikaiseksi pelkän linkin. Samaan aikaan yleistäkin hohotusta sai aikaa blogahdus mannerlaattojen päälle rakennetuista ylivoimaloista. Ei kyllä aina onnistu organisaatioidenkaan blogit. Asiantuntijoiden osaamattomuudet sekä huonot ja huolimattomat kirjoitukset paljastavat armottomasti ammattitaidottomat työntekijät.

Facessa yrityksille huonoa kuvaa tuovat useimmiten pieni seuraajien määrä ja harvat päivitykset. Aktiiviseksi profiilia ei saa, vaikka pakottaa pelokkaat työntekijät ja kiltit perheenjäsenet tykkäämään omasta organisaatiostaan. Tykkäysten epätoivoinen kalastelu haisee kauaksi, varsinkin jos se on yhdistetty sähköpostien allekirjoituksiin ja sähköpostin aiheena on reklamaatio. Tykkääjien uskollisuutta ei ruoki, jos marraskuuussa on luvannut, että tykkäämällä saat paljon kaikkea kivaa ja seuraavan puolenvuoden aikana julkaisee muutaman mainoksen.

Someanalyysit kertovat konkreettiseti keskustelupalstojen sävyn. Jos organisaatioon liittyvät keskustelugraafit helottavat punaista, on syytä miettiä, miten muuttaa omaa tuotetta tai toimintaa. Ja jos laadullisempi analyysi osoittaa, että yritystä herjataan tuoteturvattomuudesta, kannattaa ottaa osaa keskusteluun. Korventavat kommentit saavat jokaisen vertaisarvioita hakevan harkitsemaan uudemman kerran.

Ilahdun kovasti, jos silmiini pistää yrityksen verkkosivulla Twitter-namiska, jonka toivon johtavan aktiivisesti twiittaavan organisaation profiiliin. Mutta jos namiskaa painettuani saankin Twitterin viestikenttään yrityksen urlin, olen kovasti pettynyt, eikä url taatusti liikahda toimestani suosituksena eteenpäin.

Badwilliä syntyy, kun sosiaalisen median kanavaa ei käytetä sen luonteenmukaisesti: Twitter suoltaa harvoin ja staattista tietoa, Facessa ei ole seuraajia eikä keskusteluja käydä, LinkedInin kontakteja ei ole tai blogista ei irtoa ajatusta eikä oivallusta. Bad on käännettävissä goodiksi, kun miettii, miten mediat tukevat omaa toimintaa, miten niissä viestitään ja missä mediassa omat kohderyhmät ovat. Jossain ne kuitenkin ovat.

Tykkääksä mua?

Kuva stock.xchng

Suomalainen kommentointi-ilmapiiri on muuttunut. Muistan, kun istuin Helsingin yliopiston suomen kielen luennoilla ja Suomeen muualta muuttanut opettajani tuskaili suomalaisten uskoa painettuun sanaan. Jos on kirjoittanut joskus jotain, niin se on ja pysyy, eikä mielipidettä voi enää muuttaa. Tunnistin selvästi tämän kulttuurisen piirteen.

Nyt suhtautuminen kommentointiin on muuttunut varsinkin verkon puolella. Huomattavasti helpommin kirjoitetaan oma kanta kaikkien katsottavaksi ja löydettäväksi. Yksi tekijä, mikä on alentanut kynnystä, on tykkäykset.

Facebook on opettanut meitä painamaan peukkua sekunninmurto-osan fiiliksen perusteella. Tykkäyksiä on monenmoisia: tykätä voi toisen seinäkirjoituksesta, muiden kommenteista tai jopa omista kommenteista, organisaatioista, bändeistä, tv-sarjoista, elokuvista, yrityksistä.

Tykkäysongelmat syntyvät silloin, kun kaveri kertoo olevansa oksennustaudissa, miten oksennuksesta voisi tykätä. Olisi kuitenkin kiva kompata toisen kurjaa oloa. Muiden etäviestien tavoin tykkäyksiä on vaikea tulkita, sillä ne eivät tunne sarkasmia. Jos olet kaatanut aamukahvit syliisi ja kaverisi ovat tykänneet tapahtumasta, et tiedä, oliko vahinko kavereidesi mielestä kerrassaan lystikästä, haluavatko he osoittaa myötätuntoa vai ovatko vahingoniloisia. Onneksi Heiaheiassa tarjotaan kannustuksena muun muassa laastaria ja pyörätuolia, jos onneton ystävä on mennyt kolauttamaan kinttunsa.

Seuraava tykkäysongelma syntyy halusta osallistua houkuttelevaan Face-kilpaan mukaan, mutta jos ei tykkääkään itse yrityksestä, mutta tykkää kilpailusta ja varsinkin voitoista. Yrityksistä tai organisaatioista tykkäämisessä ollaan ongelmissa silloinkin, kun pitää tykätä kavereiden tai puolison työpaikoista. Tai asiakkaista.

Sosiaalisessa välineessä kun ollaan, on tärkeää, kuka on peukuttanut ja ketä. Sosiaalinen paine ajaa vastatykkäykseen, vaikka ei niin itse asiasta tykkäisikään, vaan tyypistä.

Porttiteoria toimii tykkäyksessäkin. Ensin peukuilla osoitetaan asian merkitystä, kun seinäpäivitysten sekamelskasta nostetaan mielenkiintoisimmat osumat esille. Ja näin pienemmällä kannanotolla madalletaan kynnystä kommentointiin. Kommentointikoukkuun jäänti on nyt lähellä, kun mielipiteen ilmaisu aloitettu.

Koska peukut voivat näkyä omassa profiilissa, ne ovat heti muokkaamassa mielikuvaa itsestä. Ajattele nyt, mitä muut ajattelevat, jos olet mennyt osallistumaan McDonaldsin kilpaan tai fanittamaan Munamiestä, Frederikin puhumattakaan. Mutta tykkääminen on kivaa, se kun ei oikeasti vaikuta mihinkään.

Todellinen Face-elämä

Kuva stock.xchng

Sunnuntaipäivien ratoksi on hauska etsiä puolituttujen Facebook-profiileja, joissa seinä ja kuva-albumit ovat avoinna,  jotta pääsen kurkistamaan, mitä oikein kuuluu. Tätä jaloa kyttäyksen alalajia olin jälleen harrastamassa, kun tein löytöjen löydön: entisen työkaverin puolison.

Olin innoissani päästessäni seuraamaan tutun perhe-elämää, vielä kun tunsin henkilön työpaikan kahvipöydän keskusteluista, ja olinpa pari kertaa nopeasti ohittanut kaupungillakin. Vieritin seinää alaspäin ja luin statuspäivityksiä. Sepä olikin mukavaa luettavaa – matkustelua, ystävien tapaamista, puolisolle pilailua ja lasten sattumuksia. Kuvista pääsin toteamaan miten lapset olivat isänsä näköisiä, talon remontin huimaa etenemistä ja kaninpoikien suloisuutta.

Mutta joku oli pahasti väärin. Minäpä olin saanut henkilöstä aivan toisenlaisen kuvan. Aamukahvin äärellä kyynärpäähän tylsästi nojailtuna olin kuullut niuhottavasta, vaativasta ja ikävästä ihmisestä, joka oli lähinnä iloisen elämän esteenä. Mitämitämitä. Tämä elämää rakastava parin lapsen onnellinen vanhempi.

Olin aivan ymmälläni, minähän en tuntenut koko henkilöä. Mihin nyt voin uskoa – henkilön puolisoa tai Face-seinää? Kumpi varmasta lähteestä on varmempi?

Ensivaikutelma à la Google

Muilla Paavo Väyrysillä ei ole mitään mahdollisuutta Google-maailmassa. Kuva http://www.vayrynen.com

Live-elämässä sanotaan, että ensivaikutelma on kovin tärkeä, ja sitä ei voi enää muuttaa. Mutta missä ensivaikutelma vasta onkin pysyvä, on Google. Nykyään ei mene edes palaveriin ilman, että googlaa osallistujien nimet ja utsi hieman pohjatietoa ennen tapaamista. Mitä siis näytölle räpsähtää, kun napsuttaa Google-kenttään onnekkaan etsittävän nimen. Vaihtoehtoja on useita.

Tyrmistyttävin on – ei mitään. Ei mitään henkilöön viittaavaa. Haloo, onko tällä ihmisellä ollenkaan elämää, tai onko häntä edes olemassa? Ehkä hän on kovin nuori tai kovin vanha? Tämä on turhauttavin vaihtoehto, sillä tämän tuloksen jälkeen joutuukin tyytymään pelkkiin perinteisiin havainnoinnin menetelmiin.

Äärivaihtoehtona ruudun täyttää välittömästi kymmenet osumat ja lisää seuraa seuraavilta sivuilta. Kutina tuntuu jo vatsanpohjassa, mutta pettymys on suuri, kun huomaa, etteivät osumat viittaa omaan etsittävään. Tällä onnekkaalla on nimittäin nimikaimana jonkin sortin julkimo. Hauskimpia kaimoja ovat lystikkäät näyttelijät ja ikävystyttävimpiä ahkerat puulaakiurheilijat, jotka ovat kisannut joka niemessä ja notkossa. Pettymys on käsin kosketeltavissa, tästä suosta ei nimittäin heru mitään.

Kaimat ovat muutenkin viheliäisiä, sillä hakutuloksena saattaa olla joku onneton tunari, joka jättää maksunsa maksamatta ja turmelee huonolla maineellaan kaikki kaimansa. Ja tässä tapauksessa ei voi olla edes varma siitä, kuka kukin on.

Osumien osumia ovat tietysti hölmöt Karjala vapaaksi -nettiadressinimmarit tai kiihkeät keskustelukommentit muutaman vuoden takaa. Löydökset kruunaa vielä virahtaneet kuvat ja videot, joissa nojaa neukkaripöytään käsiposkella tai juoksee hikisenä maalisuoralla.

Tylsimpiä löydöksiä ovat pari ruudullista Twitter-, LinkedIn- ja Facebook-linkkejä, joiden selaaminen puuduttaa nopeasti. Mutta näillä voi myös pelastaa oman nettimaineensa, jos on tullut oltua nettiaktiivinen ennen kuin huolehti omasta henkilöbrändistään. Näiden avulla kun voi tipauttaa pöllöimmät kommentit sivuille, joiden siivilöintiä ei kenenkään kärsivällisyys kestä.

Pidä blogia WordPress.comissa. | Teeman Motion on tehnyt volcanic.
Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.