Elämässä ja viestinnässä pitää olla hieman sähköä. Supersankarina olisin kissanainen.
Vauhtia prätkällä ja laudalla, rentoutumista parhaissa saunoissa sekä digitaalisen maailman rakentamista. 
CC StockSnap
Radiomainosmyyjät ovat aina vakuuttaneet siitä, kuinka ääni on intiimi. Se on aivan totta. Sitä paitsi saan sisällöstä enemmän irti, kun kuuntelen sen. Olen näet salamannopea silmäililjä. Mutta kyllähän yhteen asiaan pysähtyminen ajan ottaa. Podcasteissa suosin noin puolen tunnin mittaisia, niihin riittää keskittyminen – ja työmatka.
Intiimi ääni
Auton ratissa huomaan helposti teknisen tason vaateen. Puhelimella nauhoitetut haastattelut saavat nostamaan ja laskemaan volaa vähän väliä.
Ammatilliset postaukset tavoitan Twitteristä, josta käsin on nopea kurkata, oliko postauksessa pointtia. Podcastien ensiarviointi ei olekaan niin helppo, vaan niihin palaaminen vaatii sopivan hetken. Kotipesäksi löysin Applen Podcast-sovelluksen, johon olen kohtuu hyvin löytänyt kiinnostavat puhujat.
Keski-ikäinen olo
Musiikitonta vuoropuhelua kuunnellessa tuli sen verran keski-ikäinen olo, että kysyin muutamalta parikymppiseltä, kuuntelevatko podcasteja. Reaktiot olivat oletettuja: ”Mikä se on?”, ”Luulen, että olen kuullut sanan.”, ”Ei kiinnosta, ei ole visuaalinen.” Taidan ottaa seuraavan kierroksen seiskakymppisille.
Podcastien tulevaisuutta pohtiessani keksin, että visun puuttuminen antaisi mahdollisuuden työpaikan tylsien puhuvien päiden videoille laatuharppaukseen: päät poikki ja podcast pystyyn.
