Pärräämistä, osa 3: Pyörän osto sokkona

Yamaha Thundercat

Thundercat omassa pihassa

Pyörää teki mieli, mutta korttia ei vielä ollut. Sen saaminenkin oli lykkääntynyt A-katsastuksen eli valtionyhtiön lakkojen vuoksi useammalla viikolla. Kiertelin pyöräliikkeissä katselemassa, mitä haluaisin. Ajauduin Tampereella erääseen Yamaha-liikkeeseen, jossa myyjä totesi, että pyörän ostamisessa ei nyt vaan kertakaikkiaan ole mitään järkeä. Sitä ei tarvita periaatteessa mihinkään, eikä liikkuminen sillä paikasta toiseen ole edes kovin kätevää. Miksi ostaminen siis perustuisi mihinkään järkisyihin.

Olin todellakin ostamassa pyörää vain liikkuakseni paikasta A paikkaan A, enkä varsinaisesti tarvinnut pyörää mihinkään, olihan perheessä jo kaksi autoakin. Minusta myyjän aikaisemmat perustelut vaikuttivat niin painavilta, että päätin ostaa pyörän, joka vastaisi parhaiten sitä tyyliä, mistä pidin. Urheilullisen näköinen ja kiihtyvä, minulle ei sovi kruisailusohvat. Se ei saisi tulla ylettömän kalliiksi, koska kuulemma seuraavana vuonna päättäisin kuitenkin vaihtaa sen johonkin toiseen.

Tämän pikaisen pohdinnan tuloksena tuli sitten hankittua käytetty punainen Yamahan YZF600R Thundercat. Samalla hankin tietysti myös kunnolliset ajokamat – tietysti nahkaa, ei mitään tuulipukua.

Parin viikon päästä tästä kortti oli sitten vihdoin plakkarissa, kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin. Aamulla sain väliaikaisen kortin, ja menin kokousiltapäivän päätteeksi hakemaan pyörää liikkeestä. Muovikortin vinguttamisen ja kuponkien raapustamisen jälkeen pyörä olikin valmiina liikkeen edessä odottamassa, ja sitten ei muuta kuin kokeilemaan.

Ensimmäinen kierros jättimäisen parkkipaikan ympäri tuntui melko pelottavalta, ja pohdin, miten ikinä saisin pyörän reilun 70 kilometrin matkan kotiin. Ajoasento oli jotain ihan toista kuin koulun Honda Hornetilla, ja vaihteet olivat aivan hukassa. Muutaman kerran parkkipaikkaa kierrettyäni lähdin etsimään tietä kotiin. Ennen isommalle tielle pääsyä edessä oli tietysti parikymmentä risteystä, joissa taistelin moottorin sammumista vastaan oikeita vaihteita etsien. Kohtuullisen kunnialla selvisin isommalle tielle. Matka jatkui hieman vauhdikkaammin, sillä nopeusrajoitus nousi sataseen. Ajoviima tuntui jollain tavalla todella voimakkaalta, kun se se paiskoi pyörää ja kypärääni puolelta toiselle. Mietin, miten ikinä haluaisin ajaa vastaavalla nopeudella muilla teillä.

Matkan loppupuolella pysähdyin Sääksmäen riippusillan luona lepuuttamaan kolottavaa kroppaa ja uusissa tiukoissa ajohanskoissa tunnottomaksi puutuneita sormiani. Kun sitten lähdin parkkipaikalta takaisin tielle, alkoi jo tuntua, että homma alkaa tulla paremmin haltuun – ehkä minusta vielä tulisi motoristi.

Advertisements

About Ville Availa

CEO @ Ambientia
%d bloggers like this: