Pärräämistä, osa 2: Tunnilla junnujen kanssa

Italialaista opastusta tieliikenteeseen – ehditkö noudattaa kaikkia? Kuva: Availan matka-albumi

Kuten aikaisemmin kerroin, oli yksi kynnys moottoripyöräkortin ajamisessa autokouluun meneminen uudestaan. Kun sain  vääntäydyttyä kouluun ja tunneille, niin selvisi, että aika moni muukin ikäiseni oli saman syyn takia luokassa istumassa. Ei niitä junnuja sitten loppuen lopuksi kovin montaa ollutkaan, joten luuloni osoittautui aika vääräksi.

Koska kohderyhmää pyöräopetuksessa ovat erityisesti piikkikortin saavat, painottuivat opetuksessa turvallisuus ja onnettomuudet. Jos puhuttiin kaarreajosta, niin katsottiin esimerkkejä, miten on mennyt kaarre pitkäksi. Jos taas märästä tiestä, risteyksistä tai autoilijan näkökentän kuolleessa kulmassa ajamisesta, niin jo oltiin rekan alla poikittain. Tieto oli erittäin hyödyllistä, mutta myös erittäin onnettomuuspainottunutta.

Opetus ja tehtävät olivat muuttuneet jonkun verran autokouluajoista, jolloin katseltiin diakuvia ja kirjoitettiin vastauksia paperilapuille. Uudenlaisia kuvia liikennetilanteista en päässyt tosin nytkään katselemaan, sillä 10 kohdan maksimissaan kuusi minuuttia kestävä monivalinta oli ainoa kirjallinen vaatimus ajokortin päivittämiselle AB:ksi. Kysymykset ovat samat kaikkia kortteja ajettaessa, joten mukana oli kysymyksiä, saako 16-vuotias kuljettaa pyörää, jonka teho-painosuhde on suurempi kuin 1,6. Sinänsä ymmärrettävää, mutta kaksi kertaa samanikäiselle kuskille täysin tarpeetonta tietoa.

Moottoripyöräkortin ajaminen jakautuu pienen monivalinnan lisäksi kahteen osioon, jotka ovat erikseen suoritettavat käsittelykoe ja ajokoe. Käsittelykoe koostuu kuudesta eri tehtävästä, joita saa yrittää vain kaksi kertaa. Käsittelykoe oli näistä selvästi haastavampi, sillä siinä pyörää on pystyttävä hallitsemaan erittäin hitaalla nopeudella ja hyvin pienellä alueella. Varsinkin opettelun alkuvaiheessa tilanne on vähän, kuin olisi joutunut illallisille hummeripihtien kanssa ensimmäistä kertaa. Ei siis mitään kovin sulavaa eikä tyylikästä.

Omaa oppimistani on aina edistänyt tehtävien itsenäinen tekeminen ja ymmärtäminen. Ajoharjoitukset, jossa joku koko ajan neuvoo ja katselee, saavat aikaan melkein päinvastaista toimintaa. Siinä ei pysty keskittymään asian ymmärtämiseen, kun koittaa vain kiivaasti noudattaa annettuja ohjeita.

Moottoripyörällä kaupungin vilinässä liikuttaessa tapahtui kummallinen ilmiö. Moottoripyörän hallinta vei niin suuren osan huomiostani, etten enää nähnyt jalankulkijoita tai ehtinyt seuraamaan riittävästi ajolinjaa. Autolla ajon jälkeen näkökenttä tavallaan hämärtyi aluksi olemattomiin. Muutamien ajokertojen jälkeen sain homman paremmin hallintaan, mutta vaihteet ja vilkunkäyttö osoittautuivat yllättävän haastaviksi risteyksissä.

Inssiajo sujui ilman suurempi kommelluksia, vilkku tosin unohtui pari kertaa päälle – se pahus kun ei auton tavoin palaudu automaattisesti. Ajon loppuvaiheessa sain ohjeen ajaa Kaivokatua suoraan, tiesin sen tarkoittavan moottoritielle siirtymistä. Siellä kaupunkia selvästi suurempi vauhti, nopeasti liikkuvat autot ja aivan kohtuuttomalta tuntuva ajoviima tuntuivat alkuun aika yllättäviltä. En olisi ehkä toivonut tätä ensimmäistä moottoritiekokemusta osaksi inssiajoa. Ajotunneilla keskityttiin hitaasti ajettavaan käsittelykokeeseen sekä kaupunkiliikenteeseen, kertaakaan ei käyty taajaman ulkopuolella.

Kun kokeet oli hyväksytysti suoritettu, sain saman tien kouraan paperisen väliaikaisen moottoripyörän ajoluvan ja sen kanssa sitten samantien kauppaan pyörää valitsemaan…

Advertisements

About Ville Availa

CEO @ Ambientia

One comment

  1. Päivitysilmoitus: Pärräämistä, osa 3: Pyörän osto sokkona « Tämä sipuli ei itketä

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: