Kun seuraa Twitterin twiittivirtaa, voi äkkiseltään kuvitella, että siellä mikrobloggaavat ihmiset, organisaatiot ja mediat. Mutta keitä näiden profiilien takana on?

Medioiden viestit tulevat taatusti automaattisesti suoraan julkaisu- tai ylläpitojärjestelmistä. Hymy kyllä herahtaa huulille, kun @talouselämä vastaakin replyyn perin inhimillisesti. Lisää tällaista.

Organisaatiot ovat sitten ovelia orgaaneja, sillä niistä viestit tuntuvat olevan tiedotteiden otsikoita tai ainakin perin virallisenoloisia lausahduksia. Kuitenkin Twitter on juuri se kanava, jonka avulla voi välittää välittömämpää fiilistä kuin muodollisen verkkopalvelun tai semimuodollisten blogien avulla. Twiitit kun ovat hetken hurmaa. Minusta on mukava lukea twiiteistä puolihulluista urheilutempauksista tai rennoista rekryistä. Lupsakan työnantajakuvan luomista parhaimmillaan.

Itseäni ei haittaa, vaikka twiitin lähettäjänä on organisaatio eikä henkilö. Sillä jos twiitit ovat ihmisenoloisia, tiedän, että joku siellä on. Enemmän ihmetystä herättää se, jos organisaation twiitit on niputettu yhden työntekijän nimiin, ja tämä twiittaa työasioita vielä nukutettuna leikkaussalistakin. Pienemmästäkin herää epäilys: ketkä kaikki ovat tämän nimen takana?

Kun mikroblogaajana on henkilö, olettaa, että näppäimistöä näpyttelee ihka elävä ihminen. Tai ainakin joku ihminen. Ihan varmasti jokainen @TarjaHalosta seuraavaa, miettii, onko se presidentti Tarja, joka heittää kommentteja ilmoille. @alexstubbin äänen kyllä kuulee korvissaan hänen twiittejä lukiessaan.

Vastaanottajan luottamusta koetellaan käytettäessä valeihmisiä tai varastettaessa identiteettejä. Tapahtumaa varten luodut mukahenkilöt saattavat aluksi tuntua hauskoilta, mutta kun aitous puuttuu, ne alkavat ärsyttää. Eniten luottamusta nakertaa kuitenkin identiteettiivarkaat, jotka jymäyttävät uhrejaan ja höpläyttävät uhrien ystäviä. Ei päässyt Rita Tainolankaan varas pitkään hillumaan, kun tarkkasilmäiset seuraajat huomasivat huijauksen. Twitter on kanava ihmiseltä ihmiselle.